Varhaisin asia minkä muistan lapsuudestani, on riita. Muistan, että mua ahdisti tosi paljon ja kuulin paljon huutoa. Kaikki alko jugurttipurkista. Mä olin tuolloin kolme.
Mä en oo oikeestaan koskaan tykänny puhua mun lapsuudesta, varsinkaan polilla. Ei mua itketä, en oo oikeestaan katkera, en vaan yleensä halua puhua oma-alotteisesti lapsuudestani.
Faija lähti hieman ennen joulua kun olin kolme ja puoli vuotta. Mä en tietenkään tajunnu mitään, kyselin vaan millon isä tulee kotiin. Monen lapsen tavoin syytin itseäni.
Jossain vaiheessa aloin olla mustasukkainen muille lapsille. Olen kuulemma joskus toivonut muidenkin vanhemmille eroa.
"Muutenkaan en oo sua tarvinnut
Tavallaan koskaan, tavallaan koskaan"
Tavallaan koskaan, tavallaan koskaan"
Asuin seittemän vuotiaaks saakka Ukin, mummin ja mutsin kanssa, ja musta tuli aikusten paapoma. Mulla ei oikeestaan koskaan ennen ala-asteen vikoja luokkia ollut omanikäsiä kavereita, mä en tykänny lapsista. Halusin olla yksin tai aikuisten kanssa. En mä oikeestaan ollu hemmoteltu millään tavaroilla, mun kanssa vaan leikittiin aina kun vaan halusin. Vietin myös tosi paljon aikaa mun isotätien kanssa - tein lomamatkoja, olin mökillä ym. Faijaa näin n. 5-vuotiaaksi saakka, ja kiitos sukulaisten en osannut/ehtinyt kaivata isää. Ukista tuli mulle isähahmo, ja kun olin seittemän isäpuoleni muutti meille. Pienenä olin Ukintyttö, vasta myöhemmin musta on tullu tämmönen "mammantyttö".
Mä pelkäsin kauheesti myös toisten kuolemaa, joskus laskin kuinka monta vuotta joku läheinen enää maksimissaan elää.
Kun mulla alko koulu, menin usein ukille ja mummille koulun jälkeen. Ne ehti asua muutaman vuoden keskustassa, ja muistan et Ukki teki kaikkensa et mulla ois ollu hauskaa ja paljon tekemistä.
Faijan mä näin kerran n. 7-8 vuoden aikana.
Kun olin yhdeksän Ukki joutu sairaalaan. Mulle ei koskaan kerrottu mitään, luulin Ukin tulevan kotiin pian. Miten noin nuorelle olisikaan voinut kertoa ja selittää? Äitikin sai tietää Ukin sairaudesta vasta kaksi viikkoa ennen kuolemaa.
Mä näin Ukin elävänä viimeisen kerran aprillipäivän aattona 2005. Seuraavana päivänä Ukki kuoli katse mun kuvassa.
Musta tuntuu et mun "lapsuus" loppu siihen.
Siitä alko sitten mummin sairaalakierre, mun poli-, masennus ym. kierre ja ties mikä. Musta tuntuu, et vasta nyt mä pystyn irrottaa Ukista ja siitä ikävästä, ja siitä katkeruudesta mikä mulla kasvo faijaa kohtaan.
"Osa susta säilyy täällä
Vaikka ootkin niin etäällä
Etsin sua ja suljen silmät kii
ja siinä eessäin oot.
Vaikka ootkin niin etäällä
Etsin sua ja suljen silmät kii
ja siinä eessäin oot.
Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Luonas sun mä oon vieläkin
Vaikka tämä välimatka onkin suuri
Lähelläin oot täälläkin
Lähelläin oot täälläkin
Nään sut mielessäin."