tiistai 24. tammikuuta 2012

You're always in my heart

Aloin taas kelailemaan hetkiä elämässäni, jotka tiputtivat minut pohjalle. Niitä hetkiä, joista vasta nyt olen oppinut puhumaan kunnolla. Ja kuten sanotaan, puhuminen on auttanut. Ei niinkään ammittilaisille puhuminen, läheisten kanssa keskustelu on ollut minulle paljon tärkeämpää.
Ajattelin nyt kertoa blogissanikin kahdesta minuun vaikuttaneesta ihmisestä, ja muutamasta helvetin vaikeasta päivästä elämässäni.

Lapsuuteni asuin siis äitini ja isovanhempieni kanssa, joista tuli minulle tavallista läheisempiä. Vanhempani erosivat kun olin kolme ja isähahmo minulle on aina ollu ukkini. Minulla ei ollut ketään muuta miespuolista elämässäni ja "miehisen roolihahmon" sain hänestä.
Kun isäpuoleni muutti meille, muuttivat isovanhempani keskustaan. Vierailin heidän luona viikottain ja ukki jaksoi aina leikkiä kanssani.
Olin vielä niin nuori kun ukki joutui sairaalaan, ettei minulle kerrottu mikä tilanne oli. Luulin vain, että kohta asiat ovat taas normaalisti. Ukin kuolema aprillipäivänä 2005 tuntui vain suurelta,sairaalta pilalta.
Ensin en sisäistänyt sitä, kuolema oli sen ikäisenä vielä vaikea tajuta. Tajusin sen vasta myöhemmin, ukki ei enää tullut käymään meillä, missä oli "isäni"?


Todellinen romahdus tapahtui vasta myöhemmin. Kukaan perheestäni ei puhunut menetyksestään. Luulin olevani yksin suruni kanssa ja en ymmärtänyt miksi olin jäänyt niin kiinni menetykseeni. Muistan kun kaverini joskus sanoi, että miksi suren vieläkin ja silloin tajusin, että minulla on siihen oikeus. En pystynyt käsittelemään asiaa kymmenvuotiaana ja suru iski vuosia myöhemmin. Olisin halunnut tuntea paremmin, olisin halunnut ukkini näkevän minun kasvavan aikuiseksi.

Sitten mummini kunto alkoi mennä alaspäin. Ensin oli ajanjakso vanhainkodissa, sitten pitkäaikaisosastolla. Joka viikko vain näki kuinka kunto huononi ja lopulta mummikin kuoli pari vuotta sitten.
Mummin kuolema ei tullut niin kovana kolauksena, siihen oli pystynyt varautumaan. Nyt pystyin itkemäänkin, pystyin näyttämään tunteeni.
Vieläkin pyörittelen liikaakin näitä asioita mielessäni, mutta puhumisen avulla olen jotenkin päässyt yli. Tein myös viime keväänä isovanhemmistani muistotyön. Siinä oli kuvia lapsuudestani ja AnttiTuiskun - Valovuodet biisin sanat. Työ auttoi paljon.

Tällä tekstillä en halua mitään sääliä, kuolema tulee aina joskus. Se on osa elämää. Mutta ehkä löydän näin "sielunsiskoja", jonkun muun ikäiseni joka on kokenut saman. Ennenkaikkea haluan vain purkaa ajatuksia.
 Kuten olen blogiini kirjoittanutkin, nyt nautin jo elämästä ja tiedän, että ukki ja mummi katsovat minua jostain ja ovat minusta ylpeitä.

Päivääkään ei ole ettenkö kaipaisi heitä ♥

 "Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Vaikka tämä välimatka onkin suuri
Lähelläin oot täälläkin
Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Luokseni varjosi jäi
Nään sut mielessäin"


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Julkaisen vain asialliset kommentit :)